Parisuhteellisuus

Paljon puhuttu parisuhde! Aihe josta mie en oo osannu kirjoittaa sanaakaan. Oon ollu täydellisellä tutkimusmatkalla itekkin, jo pitkään. Ihmissuhteet ja etenkin parisuhde on tosi kiehtovia ja mielenkiintoisia aihealueita, miten ihmiset niissä toimii, mistä erottaa toimivan ihmissuhteen, miksi niin monet nykyään eroavat. Se, miten paljon oon saanu heivata kaikenlaisia käsityksiä ja uskomuksia romukoppaan parisuhteen saralla, on yllättäny todella. Näyttää siltä että mie oon oppinu elämäni varrella jostain ulkoa ihan kummallisia malleja, mistä ei sitten millään saa muovattua toimivia pitkällä tähtäimellä. Ja jotka on pakko murtaa yksitellen ollakseen vapaa olemaan toiselle aidosti.

Mie en oikeastaan enää mielelläni edes luokittele itteäni olevaksi "parisuhteessa" tai "sinkku", koska liian usein nimenomaan tuo status on pitäny sisällään erilaisia käsityksiä siitä, miten asioiden _pitäisi olla_, ja ite ainakin helposti huomaamatta oon alkanu toimia uuden "identiteetin" odotusten mukaisesti ja siinä sivussa unohtanut että todellinen mie ei ole muuttunut mihinkään. Sellanen perinteinen parisuhde on vähän liiankin hyvä kasvualusta pitkäaikaiselle vihalle, inholle ja katkeruudelle toista kohtaan, josta sitten itse kärsii vielä enemmän. 

Parisuhde voi myös olla mahtava tilaisuus oppia asioita omasta itsestä, kohdata kipeimmät sisäiset puutteensa silmästä silmään, oppia rakastamaan ja ymmärtämään omaa sisäistä lasta, kaatua ja nousta taas jaloilleen entistä eheämpänä ja ihanampana. Ei ole oikeaa tai väärää, miun mielestä antaa kaikkien kukkien kukkia ja ihan mikä tahansa laajentava ja eteenpäinvievä kokemus on hyvästä, näytti se ulospäin sitten miltä tahansa. Erokin voi olla vapauttava ja voimaannuttava kokemus, sen kummemmin luokittelematta sitä virheeksi tai vääräksi. On tärkeetä ymmärtää, että jos ei rakasta itseään, on vaikea olla tasapainoisesti toiselle. Seuraavat vertaukset saattaa olla yleistyksiä ja paikoitellen övereitä, mutta mie oon törmänny näihin kaikkiin joko omassa tai jonkun läheisen elämässä.

Todellinen mie kokee rakkautta, rakastuu, jakaa jotain yhteistä jonkun kanssa jossain hetkessä, joka on arvokkainta mitä mie tiedän. 'Parisuhdeminä' vaatii jatkuvaa rakkautta ja yrittää kahlita tuon hetken. 'Parisuhdeminä' ei ymmärrä, että rakkaus on NYT, sitä ei voi kahlita tai ehdollistaa (tai se tukahtuu pikkuhiljaa). Yksikään ihminen ei lupauksista huolimatta voi aidosti tietää riittääkö rakkautta seuraavana kesänä saati kymmenien vuosien päästä (eikä myöskään kieltää). Rakkaus on aina NYT.

Todellinen mie on vapaa ottamaan elämän ja vastaantulijat vastaan sellaisenaan, tilanne ja hetki hetkeltä. 'Parisuhdeminä' (usein!) vaatii huomion keskittämistä poikkeuksetta yhteen ihmiseen, pohjaten yhteiseen sopimukseen 'parisuhteesta'. Todellinen mie ei voi muokkautua suullisten sopimusten mukaan. Riippumatta siitä, onko parisuhteesta erikseen sovittu, todellinen mie tulee edelleen kohtaamaan erilaisia ihmisiä ja tilanteita. Todellisessa minussa voi nousta erilaisia (rakkauden) tunteita edelleen ihmisiä kohtaan, jos niin on käydäkseen. Todellinen mie voi riemuita kaikista positiivisista tunteista ja kohtaamisista, 'parisuhdeminä' tuomitsee, tukahduttaa ja kieltää kokonaan mahdolliset rakkauden kaltaiset tuntemukset muita kuin 'parisuhteen' toista osapuolta kohtaan.

Todellinen mie kunnioittaa ensisijaisesti omaa oikeaa. 'Parisuhdeminä' vaatii luopumaan omasta oikeasta yhteisen nimissä, tai pahimmassa tapauksessa toisen osapuolen oikean nimissä. Todellinen mie ymmärtää, että vaan kuuntelemalla omaa oikeaa voi olla se paras ja ihanin versio omasta itsestä myös sille toiselle. 'Parisuhdeminä' tuomitsee oman oikean itsekkääksi, kokee tulleensa petetyksi.

Todellinen mie haluaa ensisijaisesti kehittyä ihmisenä ja tukea rakkaita oman kehityksensä tiellä, laajentua. Valmis muutoksiin. 'Parisuhdeminä' pelkää kehitystä ja haluaa sitouttaa tuttuun ja turvalliseen.

Todellinen mie ymmärtää toisen ihmisen arvon suorana peilinä omasta itsestä omalle itselle, 'parisuhdeminä' syyttelee ja näkee puutteet toisessa. Todellinen mie arvostaa läheisten ihmissuhteiden tuomia haasteita ja on valmis kohtaamaan ne osat itsessä, jotka reagoi vastapuoleen negatiivisesti ymmärtäen niiden olevan omia heikkouksia ja kehityskohteita. 'Parisuhdeminä' näkee virheet ja puutteet aina toisessa, syyttelee, haukkuu ja loukkaantuu. 'Parisuhdeminä' vaatii ongelmiin korjaustoimenpiteitä toiselta osapuolelta, jonkinlaista hyvitystä tapahtuneesta.

Todellinen mie haluaa antaa saamatta mitään takaisin. 'Parisuhdeminä' antaa vain jos vastapuoli antaa saman verran tai enemmän.

Mikä saa ihmisen ajautumaan tällaiseen "parisuhde"-tilaan? Tuskin kukaan haluaa olla rajoitettu ja kahlittu, tai rajoittaa ja kahlita. Jokainen haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi omana itsenään. Usein kaavoihin kangistuminen tapahtuu pikkuhiljaa vaiheittain ja oireilee pieninä epäkohtina, joita ei huomata tai ollenkaan haluta nähdä tai kohdata, kunnes ne paisuvat sellaisiin mittapuihin, ettei kummallakaan enää ole hyvä olla. Syyttely ei auta, "parisuhdemoodi" sisältää tärkeää tietoa omasta itsestä ja omista vajeista, joita yrittää täyttää toisella ihmisellä. Miun kokemuksen mukaan "parisuhdemoodi" paljastaa alitajuisia kaavoja, jotka on usein jo lapsuudessa omaksuttu ja opittu turvallisen aikuisen rakkauden ja ymmärryksen puutteessa ja on just siulle siun elämän tärkein työmaa ja kehityskohde, josta voi olla innoissaan ja kiitollinen, vaikka välillä tuntuu että happi loppuu ja tästä ei selvitä. Käsittelemätön menettämisen pelko voi ajaa ihmisen hulluuden partaalle.

Tietenkään kaikki parisuhteet ei ole synkkiä, eikä missään nimessä ole väärin olla parisuhteessa, naimisissa, kihloissa tai mitä tahansa. Mutta kun kaikki sitouttavat ja rajoittavat tekijät poistetaan ja koetaan ja jaetaan elämää tasavertaisesti toisen rinnalla, miun kohalla koko status "parisuhde" jää tarpeettomaksi ja rakkaus on puhtaampaa ja voimallisempaa. Siihen ei enää sisälly minkäänlaista luokittelua, se on sitä itteään. Mie oon mie jokatapauksessa, toimin omasta itestäni käsin antaen muille vaan parasta, aidointa, raakaa omaa itteeni, enkä määritä käyttäytymistäni kenenkään perusteella. Välillä täytyy ehkä vähän sokaistua, että voi taas nähdä, mut se on elämää. Rakastan joka tapauksessa ketä rakastan ihan täysii ja lopulta se on ainoa merkityksellinen asia. Aidot jutut on ja pysyy, pitelemättäkin.

Moi!

Mie oon niin innoissani pitkän tauon jälkeen tässä näppiksen ääressä etten tiedä miten päin osaisin olla! Paljon on mahtunut viimeiseen puoleen vuoteen ja se näkyy vahvasti myös täällä blogin puolella. Ilme on uudistunut ja jatkossa enemmän kuin yritykseni nimissä, kirjoitan enemmän henkilökohtaisesti omasta olemisesta. Mennikkö on edelleen olemassa ja valmiina toimimaan kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin puolesta, mutta viettää tällä hetkellä enemmän hiljaiseloa ja mie keskityn olennaiseen eli läsnäoloon itselle, ympärillä oleville, Pihlalle ja loppukesästä syntyvälle toiselle lapselleni luottaen että oikeat asiat ja ihmiset tulee vastaan oikeassa järjestyksessä oikeaan aikaan.

Viimeisen puolen vuoden tapahtumista ja sisäisestä myllerryksestä saisi varmaan romaanin, mutta mie en mitenkään jaksa kertoa kaikkia niitä käänteitä mitä siihen mahtuu, täytyy sanoa että aika on ollut miun elämän yks rankimmista jaksoista. Sitä on vähän niinkuin tavaroiden hamstraaja muuton yhteydessä, vaikka ajattelee, ettei sitä tavaraa paljoa ole, niin kuitenkin saa huomata jokaisen nurkan ja komeron siivotessaan, että taas on kertynyt paljon ylimääräistä, jota ei ole edes huomannut. Sitä on havainnu entistä tiukemmin jämähtäneitä toimimattomia mielen kuvioita itsessä, joista irtipäästäminen on ollut ennenkokemattoman sisäisen tuskan läpikäymistä.

Ulkoisesti kaikki asiat on olleet koko ajan kunnossa, meillä on ollut ihana asunto, niinkuin syksyllä kerroin, hyvää ruokaa pöydässä, tiivistä yhdessä oloa mutta samaan aikaan jokaisella läheiselläni/yhteisööni kuuluvalla on ollut erittäin voimakasta sisäistä kasvua ja itsenäistymisen aikaa, hiljaiseloa itseä tutkien. Jumahtaneisuutta. Pitkät talviunet. Nyt kun vihdoin näyttää siltä et kevät on koittanut ja alkaa taas herätä eloon, sitä huomaa, että uskomattoman moni asia omassa olemuksessa on muuttunut, keventynyt. Näin jälkikäteen voi kyl olla kiitollinen, että on saanut tuollaisen kokemuksen, jonka aikana on pakottanut itsensä syntymään uudelleen ja luopumaan kaikesta, mikä ei vastaa sitä mikä minä olen.

Liian hyvää ollakseen totta

Niin jännää kuin se onkin, meidän yhteisössä kaikki asiat on olleet liian hyvin ja kaikki on liian turvallista ja varmaa. Se on ajanut siihen, että jokainen on täysin jumahtanut paikoilleen, ja henkilökohtainen kehitys, oppiminen, kasvaminen, laajeneminen, eteenpäinmeneminen, kokeminen ja ylipäänsä eläminen on jäänyt pois. Lopulta se ajaa siihen, että vaikka on kaikki pelit ja vehkeet, samanhenkisiä ihmisiä, rivitaloasumisen edut ja kaikki ulkoiset puitteet kunnossa, sielu kuihtuu, eikä kenelläkään ole enää toisilleen annettavaa. Todettiin yhdessä että kun tämä henkilökohtaisen kasvun rankka aika ja sisäänpäinkääntyneisyys on jaettu yhdessä, nyt on aika taas jatkaa eteenpäin ja alkaa elää uudella kevyemmällä olemuksella. Mie palaan takaisin juurilleni Heinolaan.

Tällaiset tilanteet ajaa huomaamaan, miten vahvasti on taas luokitellut erilaisia asioita hyviksi tai pahoiksi, oikeiksi tai vääriksi. Jostain syystä mieli haluaa tehdä asioista vaikeampia kuin ne on, luoda monimutkaiset tarinat ja puitteet asioiden ja ihmisten ympärille, rakentaa ja kasvattaa omaa persoonaansa haluamallaan tavalla. Luokitella itsensä arvoasteikolle, jossa on aina liian huono jossain tai liian vähän jotain, tai vastaavasti ainakin parempi kuin tuo tai oikeammassa kuin nuo. Tai ainakin "rikas", "köyhä", "äiti", "vaimo", "kuuluisa" tai mihin ikinä keksiikin samaistua. Todellisuudessa en ole mitään noista. Kaikki ne ovat mielen pitkälle jalostettuja tarinoita ja pakkomiellettä olla joku tai jotain.

Mie oon jopa syyllistäny itseäni siitä, että miun on oltava jotenkin viallinen, kun ulkoiset puitteet on kaikki niinkuin oon aina halunnut, ja sisällä vaan on tyhjää. No kai nyt, ku istun kotona tutussa ja turvallisessa ja oon vaihtanut eteenpäin menemisen paikoillaan junnaamiseksi. Hihh!! Kyllä mie oon niin innoissani et asiat liikkuu ja jotain ihan uutta ja hienoa pääsee taas ilmentymään elämään, kun nousee omille jaloille.

Havaintoja Nyt

Nyt kun tuntuu, että mie oon taas elossa, ja mietin vuoden takaisia elämäni suurimpia haasteita, näyttää ihan siltä, että kaikki niistä ovat lähteneet ratkeamaan, ihan itsestään. Monenlaiset palapelit palikat, joita aiemmin on väkisin yrittänyt saada paikoilleen, liukuu nyt ihan itsestään omille paikoilleen. Tuntuu että tarve perustella omaa olemista on vähentynyt radikaalisti. Sellainen yltiöpäinen positiivisuus on tasoittunut kovasti! Oon antanut täällä blogissakin ymmärtää että miun elämä on yhtä ruusuilla tanssimista ja pilvilinnoja, ja ilmeisesti jotenkin väkisin yrittänyt pitää itteni sellaisessa hurmion tilassa. Ja kertoa siitä mahdollisimman monelle Nyt kun tarkastelen tuota, niin ei kuulosta ihan tasapainoiselta olemiselta! Hassua. Niin sitä ihminen muuttuu. Tarve ymmärtää asioita järjellä ja luokitella on vähentynyt. Kirjoitustyylikin taitaa olla nykyään enemmän miun näköinen. Miun elämä on yksinkertaistunut huomattavasti ja en meinaa pysyä housuissani kun tajuan miten paljon oon vapauttanu omaa energiaa, jota voin käyttää ihan mihin ikinä haluan! Nyt kun mie kirjottelen tätä tekstiä, huomaan että mie todella tykkään miun elämästä. Mie ihan oikeesti oon elossa, tässä hulinassa, jossa kaksi raskaana olevaa naista yrittää kuvata videomateriaalia syksyllä ulos tulevaa Toisenlaiset äidit -sarjaa varten kahden 4-vuotiaan leikkiessä muuttolaatikoiden keskellä. Paikkakunnanvaihdos on vielä tämän kuun puolella ja jatko on ihana mysteeri! Nautin täysillä viimeisistä yhteisöllisistä hetkistä tällä erää. Tervetuloa uusi ja tuntematon!