Kasvuni tähän pisteeseen Nadja Nenosen rinnalla

Nadja Nenosen juliste

Jaoin marraskuussa teille tuntemuksiani peloista ja kehityksestä pelkojen kohtaamisen kautta. Mainitsin tekstissä teatteriharjoitukset, näyttelemisen ja tuntemuksiani esiintymisestä teatterinäyttämöllä. Nyt, kun viimeininkin näytös on ohi, haluan hieman valottaa teille matkaani tässä projektissa. Teatterissa olen saanut tutustua erilaisiin ihmisiin ja yhdessä tekeminen ja uuden luominen on ollut mahtavaa! Kuukausien urakointi on viimein jäänyt taakse viimeisen esityksen myötä. Kiitän kaikkia teitä mukana olleita, olette luoneet matkastani unohtumattoman! Mitä projektista sitten jäi käteen?

Niin hassua kuin se onkin, poden valtavaa esiintymiskammoa. Tämä pelko oli alkanut nousta pintaan viime syksynä ja vilahteli elämässäni useasti, kunnes "sattumalta" harrastelijateatterin ohjaaja soitti ja pyysi minua mukaan projektiin, jossa yhdistetään perinteinen teatteri viittomakielen ja kaksoisroolien voimin. Kertojan paikka oli vapaa. Ymmärsin välittömästi, että nyt voisin joko lähteä matkalle työstämään itseäni ja kehittymään ja kasvamaan, tai vaihtoehtoisesti jatkaa pelkoni kanssa. Sitä paitsi kertojana minun täytyisi vain lukea paperista valmis teksti, peace of cake.

Nadja Nenonen harjoituksissa

Enpä arvannut mille matkalle lupauduin mukaan, onneksi. En ehkä olisi uskaltautunut mukaan. Aluksi pelkät treenit näyttelijöiden kanssa jännittivät minua. Sydän hakkasi ja tunsin järisyttävää jännitystä kehossani, kädetkin taisivat täristä. Päättäväisesti lähdin mukaan, hoidin osuuteni ja aloin iloita muiden mukana. Pikkuhiljaa jännitys hävisi, elämällä ja kokemalla. Olin selättänyt jännityksen ja saanut tuntumaa mukaviin uusiin ihmisiin. Meille alkoi muotoutua oma pieni teatteriperhe, yhteisö, josta olen kiitollinen.

Käy!

Seuraavana haasteena sain kokea roolimuutoksia, ja jätin kertojan roolin, pysyvästi. Sain toimia näyttämöapulaisena, josta pidän kovasti. Järjestelmällinen puoli minusta sai loistaa täydessä terässä. Mutta koska olin (alitajuisesti) päättänyt lähteä ylittämään itseni ja laajentumaan, pian, jälleen "sattumalta", roolitus meni uusiksi ja yhtäkkiä löysinkin itseni näyttämöltä oikean roolin takaa. Muutamissa harjoituksissa esitin jopa päähenkilöä näyttelijän ollessa kipeänä. Siinäpä vasta haastetta kerrakseen!

Loppuvuodesta henkilökohtaisista haasteistani suurimpana esille nousi (negatiivisten) tunteiden näyttäminen ja tunteminen ja tämän jälkeen irtipäästäminen. Havaitsin, etten ole koko elämäni aikana osannut vihata tai inhota kunnolla ketään, en ole koskaan huutanut kenellekkään, enkä ilmeisesti hetkeen ole edes sallinut minkään negatiivisen tunteen olemassaoloa itsessäni! Vietin paljon aikaa pohtien ja oivaltaen uusia asioita itsestäni, tunteistani ja niiden käsittelystä. Samaan aikaan Nadja Nenosessa tuli jälleen muutoksia, jotka tukivat täydellisesti omaa kehitystäni. Ennen ensi-iltaa oli jäljellä muutamat harjoitukset. Minulle annettiin uusi rooli, jossa pysyisin loppuun saakka. Roolini oli olla vihainen vaimo, joka moittii Nadjaa puhelimitse. Ahdistumisen tai pelon sijaan lähinnä huvituin. Miten onkin mahdollista, että juuri, kun minulla on henkilökohtaisessa elämässäni käsittelyssä negatiivisten tunteiden ilmaiseminen, saan tilaisuuden opetella sitä näin mahtavalla tavalla?

Ensi-iltaruusujen kanssa

Opin vuorosanat nopeasti ja pikkuhiljaa aloin tottumaan näyttämöllä olemiseen muiden näyttelijöiden kanssa. Niin koitti myös ensi-ilta. En voinut uskoa, että minä tosiaan näyttelen näytelmässä, joka esitetään ihan oikealle yleisölle. Todellinen kasvuni alkoi vasta tästä. Tunsin kihelmöivää jännitystä koko kehossani ja kertailin vuorosanoja. Olen ehkä maailman pahin jännittäjä, ja usein jännitysaste kohoaa niin korkeaksi, että se lähes estää minua toimimasta erilaisissa tilanteissa. Kun esitys alkoi, odottelin hiljaa verhoissa omaa vuoroani. Vatsassa oli perhosia, PALJON. Lopulta oli aikani mennä lavalle, hoitaa roolini ja kävellä pois. Heti verhoihin päästyäni tunsin valtavan energiamäärän vapautuneen, MINÄ TEIN SEN! Euforinen olo valtasi koko kehon ja loppupäivänä hymy ei hyytynyt hetkeksikään. Minä tosiaan tein sen. Ylitin itseni.

Viisitoista kesää ja romanttiset saippuakuplat

Tuli toisen näytöksen aika. Ajattelin, että minähän tein sen jo kerran, joten kykenen siihen nytkin. Ihmetyksekseni jännittämisen määrä oli kasvanut. Kertailin vuorosanoja päässäni jatkuvasti, mieleni yritti pitää jokaisesta sanasta kiinni. Olisihan se aikamoinen katastrofi jos vuorosanat unohtuvat, kuiskaajaa meillä ei ollut. Muutama sekunti aikaa lavalle nousemiseen... PUFF. Mitä olen tekemässä, minne menen, mitä minun piti sanoa? Täydellinen blackout valtasi pääni. Aloin hädissäni (tämä oli kuulemma aika koomisen näköistä muiden näyttelijöiden mielestä) kaivaa käsikirjoitusta ja oikeaa sivua ja vuorosanoja, mitä minun piti sanoa... Ei. Nyt ei ole aikaa sellaiseen, minun on mentävä. Kävelin lavalle ja asetuin istumaan tuolilleni. Valot suunnattiin minuun. Istuin ja tärisin, koko kehoni tärisi siitä jännityksestä. Tässä minä istun, ihmisten edessä, kaikki katsovat minua, enkä tiedä mitä minun pitää tehdä. Sitten tapahtui jotain. Vuorosanat alkoivat vyöryä suustani omia aikojaan, aivan kuin en olisi itse hallinnut niitä. Hoidin osuuteni paremmin kuin kertaakaan aiemmin. Olin hämmentynyt, en tiedä mitä oli tapahtunut.

Seuraavassa näytöksessä jännitin niin, että hoidin kyllä roolini, mutta palatessani takaisin verhoihin, en muistanut mitään mitä olin tehnyt lavalla, kai se ihan hyvin meni. Tässä vaiheessa kiinnitin huomioni siihen, että miksi esiintymistilanteissa jännitykseni kasvaa kerta kerralta, eikö sen pitänyt olla niin, että esiintymiseen tottuu ja jännitys kaikkoaa? Samankaltaisia tilanteita oli elämässäni ollut aiemminkin esiintymisen osalta. Toiseksi viimeisessä esiintymisessä päätin olla tietoinen ja tarkkailla tunnetilojani. Lippuja myytiin ennätysmäärä ja yleisössä oli melkein tuplasti sen verran ihmisiä kuin yleensä.

Huomasin, kuinka mieleni yritti muistella vuorosanoja jälleen, robotinomaisesti, alusta loppuun, muistaa joka ikisen sanan, yksittäin. Ahdinkoa alkoi nousta heti, jos yksikin sana oli heikommin mielessä. Yhtäkkiä oivalsin jotakin. Olen lukenut nämä vuorosanat satoja kertoja, osaan ne ihan missä tahansa kun niitä minulta kysytään, vaikka unissani. Tuntui kamalalta ajatukselta lopettaa pakonomainen ajattelu, miten voin osata vuorosanani lavalla ellen kertaa ja ajattele niitä viimeiseen sekuntiin saakka? Mutta miten voin jännittää joka esityksellä enemmän ja enemmän? Päätin tehdä rohkean ratkaisun. Lopetin ajattelemisen. Luotin täysin siihen, että vuorosanat kyllä löytyvät siinä vaiheessa kun niiden aika on. Heittäydyin nauttimaan esityksestä verhoista käsin ja kun aika koitti, astelin lavalle.

"Oranssin hehkua, tulen taikaa, kesäaikaa..."

Jälleen onnistuin vähän paremmin kuin koskaan aiemmin, lisäksi kohtasin itseni ja jännityksen silmästä silmään ja päästin sen menemään. Olin löytänyt läsnäolon ja päästänyt irti turhista ajatuksista ja luottanut että kaikki menee hyvin. Oivalsin, että juuri näin oli tapahtunut myös silloin, kun olin sekunteja ennen lavalle nousemista unohtanut kaikki vuorosanani. Olin siirtynyt läsnäoloon, josta käsin toimiminen tapahtuu omasta voimasta käsin, hätäilemättä, luottaen, että jokainen hetki on 100% täydellinen, sellainen, kuin kuuluukin. Olin kohdannut esiintymisen pahimman pelkoni, eli sen, että nousen lavalle, tärisen, enkä tiedä mitä tehdä. MINÄ TEIN SEN! En niinkään ohjaajalle, muille näyttelijöille tai edes yleisölle, vaan ITSELLENI. Minä tosiaan tein sen. Sama kaava toistuu kaikkialla elämässä. Elämä on irtipäästämistä. Irtipäästämistä toimimattomista tavoista, ajattelumalleista, kaavoista, tunnetiloista, ihmisistä... Sulkemalla yhden oven jotain uutta ja mahtavaa voi avautua.

Mitkä eväät olenkaan saanut! Lisäksi kaikki se nauru, hauskuus, jammailu, yhteisöllisyys, mukavat ja vähemmänkin mukavat hetket joita olen viime kuukausina saanut tässä loistoporukassa kokea Nadja Nenosen myötä... Kiitos! Nyt on tullut aika sulkea Nadja Nenosen ovi ja lähteä tutkimaan uusia haasteita ja seikkailuja, monta kokemusta rikkaampana.

Ps. Löydät seitsemän kuvaa Nadja Nenosen harjoituksista (joissa myös allekirjoittanut tönöttää lavalla!) Heinolan kansalaisopiston Facebook-albumista.

Kohti pyyteettömyyttä

Olen haaveillut maailmasta, jossa rakkaus on vallitseva. Ihmiset ovat läsnä toisilleen, katsovat toisiaan silmiin syvän ymmärryksen kautta ja elävät sopusoinnussa yhdessä riemuiten. Katkeruutta, vaatimista, vihaa, rajoittamista ja mustasukkaisuutta ei tunneta. Kaikilla on hyvä olla (yhdessä ja erikseen) ja rauha vallitsee maan päällä. Liian usein mieleni valtaa ajatus, että olenkohan jotenkin omituinen, kun kuvittelen tällaista. Onko tämä sellainen pilvilinna, joka toteutuu elämäni loppuun saakka vain pääni sisällä. Kuitenkin samalla tiedostan, että tuskin kukaan haluaa olla onneton, ainakaan tietoisesti. Miksi siis valita matalavärähteisiä tunteita pyyteettömän ilon sijaan? Kesällä kirjoitin teille hieman ajatuksiani rakkaudesta.

Rakas Viivi, elämäni nainen!

Rehellisyys on mielestäni toimivan ihmissuhteen perusta, oli suhteen laatu mikä tahansa. Ollessani rehellinen itselleni ja muille, ei ole mitään, mitä voisin menettää. Kaikki ylimääräinen kariutuu rehellisyyden kirkkaassa valossa. Mm. tämän ansiosta uuden ajan ihmissuhteet tuntuvat syvemmiltä kuin koskaan aiemmin, nopeammin kuin koskaan aiemmin. Lisäksi toimivan ja rakkaudellisen ihmissuhteen kannalta on välttämätöntä oppia ensin rakastamaan itseä ja viihtymään itsensä seurassa. Tyytymättömyydestä omaan itseen seuraa, ennemmin tai myöhemmin, lisää tyytymättömyyttä myös ihmissuhteiden osalta. Olemmehan toistemme peilejä. Koet ehkä jotain hienoa jonkun kanssa hetken ajan, ja pian huomaat olevasi riippuvainen tästä tunteesta/kokemuksesta, koska elämäsi on sisällötöntä oman itsesi kanssa. Odotusten ja pettymysten kierre on valmis.

Tomi, Tomppa, sielunsisareni!

Viimeisen vuoden aikana olen löytänyt useita äärettömän rakkaita ihmisiä elämääni rikastuttamaan. Ketään en ole tuntenut perinpohjin entuudestaan ja uskomaton yhteys, jollaista en ole koskaan ennen kokenut, on saanut muodostua omalla painollaan, kevyesti. Haluan kertoa eräästä äärimmäisen syvästä yhteydestä, jonka tuskin uskoin olevan totta muualla kuin unelmissani vielä jokin aika sitten. Tutustuin Tomppaan "sattumien" kautta. Hyvin pian huomasin, miten innostavaa ja inspiroivaa on liekittää maailmaa ja sen monimuotoisuutta yhdessä. Lyhyessä ajassa ehdimme luoda hyvin syvän ja 100% rehellisyyteen perustuvan ystävyyden. Kaikki kommunikointi perustuu täydelliseen vapaaehtoisuuteen ja rehellisyyteen. 

Kun viimein tapasimme (fyysinen välimatka ~ 500 km), tuntui kuin olisimme tunteneet aina. Ensi sekunneista viimeiseen vilkutukseen välillämme vallitsi valtava pyyteetön rakkaus, ymmärrys, rehellisyys ja ystävyys. Tomppa nostaa minussa pintaan sanoinkuvailematonta syvää lähimmäisen rakkautta, niinkuin sisko rakastaa veljeään, tai äiti lastaan. Kaikesta voidaan puhua rehellisesti, jopa kohdata omia heikkouksia, kasvaa, itkeä, nauraa, riemuita...

Arki on juhlaa!

Vaikka säkkituolissa röhnötetään kainaloikkain kuin mikäkin vanha pariskunta, molemmat tietävät, että kummallakaan ei ole minkäänlaisia taka-ajatuksia (tai romanttisia tunteita). Olemisen ilo täyttää koko tilan. Kaikki tapahtuu ilosta ja ymmärryksestä käsin, negatiivisille tunteille ei yksinkertaisesti ole sijaa, ne jäävät tarpeettomiksi. Milloin tahansa voit katsoa toista silmiin ja ilmaista kuinka tärkeä hän on sinulle ja ymmärrys on maksimaalinen. Molemmat riemuitsevat toisesta ja kaikista toisen hienoista kokemuksista ja seikkailuista, niin menneistä kuin tulevista. Toisen onnellisuus ja riemu ei ole minulta pois, päin vastoin meinaan revetä liitoksistani! Eron hetkellä haikeuden sijaan tilan täyttää syvä kiitollisuus ja tieto siitä, että tämä ihmissuhde kestää vuosituhansia riippumatta siitä, missä fyysisesti olemme. Jäljelle jää uskomaton hyvä olo ja innostus, joka kantaa pitkälle vielä tapaamisen jälkeenkin. On lähes mahdotonta käsittää todeksi, että suhde toiseen ihmiseen voi tosiaan olla näin läheinen vailla pienintäkään negatiivista latausta. Olen kiitollinen, että saan kokea tämän todeksi, tämä todella on tänä päivänä mahdollista maan päällä, ei vain pienessä pään sisäisessä pilvilinnassani!

Lauri, Tiia, Viivi ja Juuso, olette minulle rakkaita, jokainen omalla ainutlaatuisella tavallaan

Kaikki ihmissuhteet eivät tietenkään ole tällaisia (vielä?). Toiset ihmissuhteet ovat "ihan ok". Jotkin ihmissuhteet nostavat meissä isoja ja kipeitä asioita esille peilatessamme itseämme toisesta. Tällöin on mahtava tilaisuus kohdata itsensä, hyväksyä kaikki esille nousevat tunteet ja kasvaa. Toinen vaihtoehto on jäädä paikoilleen, samaistua kärsimyskehoonsa ja ehkäpä syyttää kaikkia muita paitsi itseä omista negatiivisista tunnetiloista. Kolmas vaihtoehto on irtipäästäminen.

Mielestäni varsin toimivaksi todettu tapa havainnoida onko jokin ihmissuhde minulle hyväksi on yksinkertaisuudessaan pohtia, nousenko tämän ihmisen kanssa enemmän ylöspäin vai vetääkö se minua enemmän alas. Jos ihmissuhde, laadultaan mikä tahansa, nostaa sinussa 51% tai enemmän iloa, innostusta ja luovuutta itsesi toteuttamiseen, pysy siinä! Mikäli matalavärähteisemmät tunteet ovat läsnä yli puolet ajasta, etkä ole valmis kohtaamaan tai ratkaisemaan niitä, on ehkä aika päästää irti. Irtipäästämisen ei tarvitse olla surullista. Minulle se merkitsee äärimmäisen syvää rakkautta toista ihmistä kohtaan. Niin syvää, että on valmis luopumaan saadakseen jotain uutta. Irtipäästämisen myötä usein myös "huono" ihmissuhde voi saada uuden tilaisuuden ja uutta voimaa kukoistaakseen. Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa omaa suhtautumistaan ympäröivään maailmaan.

Luovaa hulluutta

Tiistain kauneutta

On tavallinen tiistaipäivä. Ei mitään erikoista. Tänään herkistyin kesken ihan tavallisen autoilun, kun sitä vähiten osasin odottaa. Pihla istui takapenkillä, radio soi ja mielessä kulki ajatuksia tulevista töistä ja projekteista, mitä täytyy tehdä. Yhtäkkiä mieleni tyhjeni täydellisesti kaikista ajatuksista ja oivalsin, miten onnellinen olen, kun saan olla juuri nyt tässä. Syvä tyyneys ja sisäinen riemu tulivat pakonomaisen ajattelun tilalle.

Ymmärsin, että pitkään aikaan en ole ollut 100% läsnä. Miten kutkuttavan poreilevaa elämän energiaa virtaa koko kehossa, ja lempeä vahvuuden tunne levittäytyy koko sydämen alueelle. Rakkaus minussa nostaa päätään kaikkia ja kaikkea kohtaan. Tänään on hyvä päivä. Hyvyyden päivään luo kaikki se mitä on, juuri nyt.

Tässä minä olen ja kaikki on hyvin. Olen puhaltanut taas muutaman pilven edestä pois, jotta näen itseni paremmin.